EU:n ulkopolitiikan historia ja kehitys

EU:n ulkopolitiikan historia ja kehitys

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) luotiin Euroopan unioniin alun perin Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992. Siitä alkaen sitä on kehitetty perussopimuksilla. Uuden vuosituhannen koittaessa kasvoi tarve EU:n entistä vahvempaan kansainvälispoliittiseen ja globaaliin rooliin.

Kuva: Euroopan komissio
Federica Mogherini.

Lissabonin sopimus (voimaan 1.12.2009) tarjoaa oikeudellisen pohjan unionin ulkopolitiikalle. Sopimus toi yhteiseen ulkopolitiikkaan merkittäviä uudistuksia.

Lissabonin sopimuksella unionista tehtiin entistä laaja-alaisempi toimija ulkosuhteissa. Se sai oman ulkosuhdehallinnon ja uusi korkea ulko- ja turvallisuuspoliittinen virka päätettiin perustaa unionin hallintorakenteisiin. Euroopan unionia edustaa nyt ulkosuhteissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja. Tämä niin kutsuttu EU-ulkoministeri puhuu maailmalla ja kannanotoissaan kaikkien EU-jäsenmaiden ”yhteisellä äänellä”.

EU:n ulkosuhdehallinto

EU:n uusi ulkosuhdehallinto (EUH, eng. EEAS) luotiin Lissabonin sopimuksella. Sen perustaminen vahvistettiin virallisesti heinäkuussa 2010.

Ulkosuhdehallinto luo ”EU-diplomatian” perustan. Se koostuu entisistä komission ja neuvoston ulkopoliittisista yksiköistä ja työntekijöistä sekä EU-maiden lähettämästä ulkoasiainhallinnon henkilöstöstä.

Unionin omaa ulkosuhdehallintoa on valmisteltu vuosia. Tarkoituksena on luoda EU:lle uusi yhtenäinen ulkopoliittinen kulttuuri ja vahvistaa unionin roolia kansainvälisessä politiikassa. Ulkosuhdehallinto auttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeaa edustajaa suunnittelussa ja koordinoinnissa, mutta sen toimet tukevat myös komission puheenjohtajaa ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaa.

Ulkosuhdehallinto on toiminnallisesti itsenäinen toimielin eli se ei toimi suoraan neuvoston tai komission alaisuudessa. Ulkosuhdehallinnon päämaja on Brysselissä, jossa myös sen keskushallinto sijaitsee. Euroopan ulkosuhdehallintoon kuuluu sekä siviili- että sotilashenkilöstöä.

Ulkosuhdehallinnon palveluksessa työskentelee noin 1500 virkamiestä. Ulkosuhdehallintoon kuuluvat lisäksi kaikki EU:n edustustot unionin ulkopuolisissa maissa. Näitä on tällä hetkellä noin 140. EU-suurlähetystöjen verkko rakennettiin pitkälti komission maailmalla olleen edustustoverkon pohjalta. EU-edustustot voivat korvata jäsenmaiden omien edustustojen puuttumista tietyissä valtioissa.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja eli nk. EU-ulkoministeri

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan tehtävät:

  • perinteinen diplomatia
  • ulkopolitiikan välineiden (kehitysapu, kauppapolitiikka, humanitaarinen apu ja kriisinhallinta) koordinointi
  • yhteisymmärryksen rakentaminen EU:n 28 jäsenmaan kesken, eri maille tärkeät asiat huomioonottaen
  • puheenjohtajan tehtävät kuukausittain pidettävissä EU:n ulkoministerikokouksissa
  • osallistuminen EU-maiden johtajien säännöllisiin Eurooppa-neuvoston kokouksiin
  • EU:n edustaminen kansainvälisissä yhteyksissä, esim. YK:ssa
  • Euroopan puolustusviraston ja EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen johtajan tehtävät. 

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan tehtävänä on edustaa Euroopan unionia sen ulkosuhteissa ja johtaa EU:n ulkosuhdehallintoa. Lisäksi korkea edustaja johtaa kerran kuussa kokoontuvaa ulkoministereiden kokousta eli ulkoasiainneuvostoa. Hän siis toimii EU-maiden välisenä koordinaattorina yhteisen ulkopolitiikan linjaamisessa ja toteuttamisessa. Niin kutsuttu EU-ulkoministeri toimii myös komission varapuheenjohtajana ja hoitaa aiemmin ulkosuhdekomissaarille kuuluneet tehtävät. Uuden ulkoministerin vastuualueeseen koottiin tehtäviä, jotka aiemmin kuuluivat useamman henkilön toimenkuvaan.

EU:n ensimmäisenä ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeana edustajana aloitti vuoden 2009 lopulla entinen kauppakomissaari Britannian Catherine Ashton. Hänen haastavaksi tehtäväkseen tuli perustaa ulkosuhdehallinto ja vahvistaa sekä johdonmukaistaa unionin globaalia roolia.

1.11.2014 aloitti italialainen Federica Mogherini korkean edustajan tehtävässä. Hän toimii myös varapuheenjohtajana Jean-Claude Junckerin johtamassa komissiossa.

Turvatakuut

Lissabonin sopimus lisäsi EU-maiden keskinäistä yhteistyötä ja sitoutumista ulkopolitiikassa. Sopimuksessa vahvistettiin Euroopan unionin avunantolauseke eli niin kutsutut turvatakuut. Tällä tarkoitetaan jäsenmaiden keskinäistä velvoitetta auttaa toisiaan tarvittaessa myös sotilaallisesti:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenmailla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Lissabonin sopimuksessa liittoutumattomien maiden, kuten Suomen, asema on todettu viitaten tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Samalla huomioidaan, että EU:n 28 (1.7.2013) jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon. Sotilasliiton ulkopuolella ovat Suomi, Irlanti, Itävalta, Ruotsi, Malta ja Kypros.

EU tekee tiivistä yhteistyöstä Naton kanssa. Unionilla on kriisinhallinnassa mahdollisuus tukeutua Naton johtamis- ja komentojärjestelmiin. Tätä voimavarojen lainaamista kutsutaan Berlin Plus -järjestelmäksi. Useimpien EU-maiden kriisinhallintajoukot ja sotilaskalusto ovat samoja riippumatta siitä, onko operaatio toteutettu EU:n vai Naton alaisuudessa. Unioni ei pyri luomaan päällekkäisiä rakenteita Naton kanssa eikä hoitamaan operaatioita, joista sotilasliitto vastaa.

Päivitetty 19.5.2016